Mistä kirjan idea sai alkunsa?
Merenneito syntyi jo monta vuotta sitten, kun nyt 12-vuotias poikani kävi vielä päiväkodissa. Siellä vietettiin satuhetkipäivää, jonka ideana oli, että iltapäivällä lasta haettaessa rauhoitettiin tilanteeseen satutuokio. Vanhemman oli tarkoitus lukea lapselleen kotoa tuomansa kuvakirja ennen kotiinlähtöä. Kysyin pojaltani, minkä kirjan ottaisin mukaani meidän (muutaman sadan kappaleen) kotikirjastostamme. Hän sanoi, ettei halua kuulla niistä yhtäkään, sillä ne ovat tylsiä. Kysyin minkälainen tarina mahtaisi olla hänelle mieluinen. ”Sellainen, jossa merenneito jää auton alle”, hän vastasi. Selvä peli, ajattelin. Minulla ei ollut sinä päivänä mitään kiireellistä, joten valmistin kuvakirjan, johon kirjoitin ja kuvitin sadun auton alle jäävästä merenneidosta. Sen nimeksi tuli Pieni ja yksinäinen merenneito, ja tarina on melkein sama kuin Yksinäisessä Merenneidossa. Ainoa ero alkuperäiseen versioon on se tunnemylläkkä, jota uusien jalkojen kasvaminen aiheuttaa. Se olikin todella tarpeellinen syvennys tarinaan.
Vaikuttivatko todelliset tapahtumat kirjan teemoihin?
Mietin kirjaa tehdessäni muutoksia, joita me kaikki kohtaamme. Muutos voi olla vaikkapa avioero, muutto, välien rikkoutuminen ystävän kanssa, päiväkodin vaihto, sairaus. Muutoksen jälkeen tietyt asiat eivät koskaan enää palaa ennalleen. Kaikki muutokset eivät ole negatiivisia, mutta jokainen muutos sulkee pois sen, mitä oli ennen. Jopa kasvaminen on muutos. Muistan edelleen suuren kokemani surun, kun lapsena kasvoin ulos lempimekostani. Ymmärsin, etten enää koskaan mahtuisi juuri tuohon mekkoon, joka oli ollut minulle niin tärkeä. Se tuntui musertavalta, vaikka oli tavallaan ihan pieni juttu.
Eteen osuu myös hetkiä, joina tajuaa, että tietyt polut eivät koskaan ole itselle mahdollisia. Tätä kriisiä en muista itse, mutta olen kuullut kerrottavan, että itkin ja kiukkusin useita tunteja tajutessani etten koskaan, ikinä tule olemaan koiranpentu. Tietoisuus tilanteen ehdottomuudesta oli ilmeisesti musertava. Tuttavani taas kertoi lapsestaan, joka koki kriisin ymmärtäessään, ettei perheen esikoisena tule koskaan olemaan kenenkään pikkusisko, vaan vain ja ainoastaan isosisko.
Kirjan Merenneito kokee hyvin suuren muutoksen. Hän kokee suuria haasteita halutessaan jotain parempaa. Olosuhteet meren ulkopuolella ovat erilaiset kuin ne, mihin hän on tottunut, ja puolustuskyvytön Merenneito päätyy väkivallan uhriksi. Miksi hänelle käy näin? Miksei hän saanut rauhassa totuttautua uuteen elinympäristöönsä - miksi autotielle päätyminen tarkoitti hänelle auton alle jäämistä? Miksei auto jarruttanut?
Onko oikein sanoa, että Merenneidon olisi pitänyt jäädä mereen? Oliko hän vain olosuhteiden uhri? Mielestäni tässämaailmassa on liikaa olosuhteiden uhreja - heitä, joista helposti sanomme, että asiat nyt vain menivät näin.
On kerjäläisiä, joille kohautamme olkapäitä. Ihmisiä, jotka aivan todella istuvat räntäsateessa kartonginpalasen päällä, kun toiset, aivan samanarvoiset, kulkevat ohi matkalla lämpimiin koteihinsa. Nämä ihmiset eivät ole kasvottomia olosuhteiden uhreja. Jokainen heistä on tarinan päähenkilö - merenneito, joka jää itkemään tien sivuun.
On lapsia, jotka elävät sota-alueella. Me katsomme heitä puhelimen ruudulta. Me saamme kyyneleet silmiimme, ja mietimme aikuisia, joiden päämääränä on todellakin noiden lasten kuolema. Mutta nämä lapset eivät ole kasvottomia olosuhteiden uhreja. Hekin ovat merenneitoja, joita kukaan ei valitettavasti nosta syliin ja kanna vällyjen alle lepäämään.
Samankaltaista anonyymiyttä on maailmassa aivan liikaa. On ihmisiä, jotka ovat meille kasvottomia, anonyymejä. On eläimiä, jotka ovat vielä kasvottomampia, kuin tuotteita. Osa meistä miettii heitä ja tapoja auttaa tai tehdä parempia valintoja, osa meistä kääntää katseensa pois. Mutta kukaan ei ole anonyymi. Jokainen tuskaa tunteva yksilö on todellakin tarinan päähenkilö, siis merenneito, joka ansaitsee tulla kannetuksi turvaan, jotta jotain hyvää voi kasvaa menetetyn tilalle. Ilman tuota apua mitään hyvää ei voi kasvaa. Siksi tarinassani on hiljainen mummo, joka tarjoaa omasta vähäisestään jotain hyvää. Apu on konkreettista: lepoa ja ravintoa, hiljainen halaus: ei sen enempää. Aika parantaa niin paljon, kunhan perustarpeet ovat kunnossa ja ilmassa on rakkautta ja hiljaista hyväksyntää.
Mikä oli suurin haaste kirjan tekemisessä?
Tein kirjaa kaksi vuotta. Pitkä aikajana aiheutti sen, että kuvitus kehittyi omaa tahtiaan ajan kuluessa, ja vanhimmat aukeamat eivät lopulta sopineet ollenkaan tarinaan. Päädyin tekemään samoja aukeamia uudelleen ja uudelleen, ja viime tipassa aloin olla edes hiukkasen tyytyväinen. Kuitenkin vasta kirjan saavuttua painosta saatoin nähdä, ettäkokonaisuus toimii sen verran kunnollisesti, että kehtaan itse lukea teosta.
Onko kirjassa jokin ajatus, aukeama tai sivu, joka on sinulle erityisen tärkeä?
Tärkein ja samalla haastavin aukeama kirjassa on jolloin Merenneidon pyrstö on leikkautunut pois. Siinä tarina saa hyvin dramaattisen, väkivaltaisen käänteen. Pyrstö, jonka varaan Merenneidon koko identiteetti ja tapa elää maailmassa rakentuu, katoaa. Merenneito ymmärtää salamannopeasti tilanteen seuraukset ja sen lopullisuuden.
Halusin tekstin avulla sanoittaa lukijalle mahdollisimman paljon Merenneidon ajatuskulusta, jottei tämän tarvitse pysähtyä miettimään, mitä tilanne tarkoittaa Merenneidolle. Haasteita toivat sanavalinnat, joilla kuvailen Merenneidon fyysistä reaktiota. Tekstissä Merenneito ”vaikertaa surkeana”: en halunnut hänen huutavan shokissa tai värisevän kauhusta.
Kuvituksessa haasteita toivat Merenneidon silmien ja suun muoto sekä tämän käsien asento. Kädet eivät saaneet peittääMerenneidon silmiä tai suuta - hän ei ole niin järkyttynyt, ettei voisi katsoa. Merenneidon katse osuu rohkeasti suoraan leikkauspintaan, ja ilme kertoo, että hän on toki huolissaan, muttei paljonkaan sitä enempää: toivoin, että tilanteessa voisi nähdä jopa hiukan absurdiutta, ylilyövää mielikuvitussatua. Yritin tavoittaa ilmettä, joka sopisi vaikka henkilölle, jonka syntymäpäiväkakku on juuri tippunut lattialle. Tällä tavoin etäännytin lukijaa päähenkilön tuskasta.
Lapsilukijoita on kuulemma kiehtonut katkenneen pyrstön jättämä siisti leikkauspinta - se on kuin ”lohiviipale” tai ”pala sushia". Kuvaa on jopa esitelty kylään tulleille kavereille. Olen kuulemastani ylpeä.
Kuvan taustaväri on voimakas keltainen. Väri on muistijälki lapsuuden kirjakokemuksestani. Sama keltainen loistaa Gunilla Bergströmin kirjassa Mikko Mallikas saa kaverin (1979). Kuvassa on vain muutamia elementtejä: aukeaman vasemmasta alalaidasta oikeaan ylälaitaan nousevat yksinkertaiset portaat (kuin sahanterä), oikeasta yläkulmasta ampuvat mustat salamat (kuvastamassa yläkerroksesta kuuluvaa pojan itkua), kuvan vasempaan ylälaitaan katoava Mulperi (Mikon mielikuvituskaveri) ja Mikko Mallikas, joka uskaltaa sekä juosta noita loputtoman pitkiä sahalaitaisia, kaiteettomia portaita, että rohkeasti lähestyä kohti salamoivalla voimalla vyöryvää huutoa. Koko kuva-ala on puhtaan keltainen. Nämä kaikki elementit yhdessä kiehtoivat minua loputtomasti. Mikko, joka oli ollut arka lapsi, osoittautui näin rohkeaksi! Vaikka keltainen loimusi koko rappukäytävässä! Kun hahmottelin mielessäni omaa merenneitoaukeamaani, oli keltainen taustaväri itsestäänselvä valinta. Se oli mieleni shokkiväreistä tehokkain.
Mikä inspiroi sinua arjessa?
Työskentelen sekä kirjastossa että alakoulun oppilasavustajana. Kirjastossa minua inspiroi eniten kuvakirjat, joita saan hankkia kirjaston kokoelmiin. Lempikuvittajiani ovat mm. Beatrice Alemanga, Elisabet Ericson, Emma Virke, Anna-Karin Garham, ja Emelie Östergren (asun ruotsinkielisellä Ahvenanmaalla, joten kuvakirjoista suuri osa on ruotsalaista alkuperää toki hankin kirjastoon melkein poikkeuksetta kaiken sen suomenruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden, joka ilmestyy). Oppilasavustajana minua inspiroi oppilaiden kanssa havainnoidut keskustelut, tunteet, ilmeet ja olemukset, koko elämän kirjo.
Mikä olisi unelmaprojektisi?
Luulen, että jokainen seuraava projekti on unelmaprojektini. Ainakin yritän ajatella niin. Luulisin, että sillä tavalla keskityn tekemään jokaisesta kirjasta sellaisen, johon voin olla tyytyväinen. Varsinkin, kun tällä hetkellä en ole päässyt kuvittamaan toisten kirjoittamia käsikirjoituksia, on jokainen kirjaprojekti täysin ikiomani. Silloinhan minulla on mahdollisuus rakentaa jokaisesta uudesta teoksesta unelmieni seuraava täyttymys!