Miten kuvakirja syntyy, kun aiheena on vaikea kotitilanne? Miten taide voi tehdä näkyväksi lapsen kokemuksen, jota lapsi usein peittelee ja häpeää? Kiven ja veden kirja on tekijöidensä Katri Tapolan ja Selja Raudaksen neljäs yhteinen teos – ja samalla tärkeä puheenvuoro lapsen oikeudesta tulla nähdyksi. Seuraavassa Katri ja Selja avaavat kirjan tekoprosessia ja kertovat unelmistaan.
Mistä kirjan idea sai alkunsa? Miten aloititte yhteistyön?
Katri:
Kiven ja veden kirja -kuvakirjan teksti syntyi kuten joskus käy: selkeästi kuvakirjamuotoon ja aukeamittain kirjoitettuna. Ajattelen joistain teksteistä, että ne syntyvät vailla tietoista päätöstä käsitellä jotakin tiettyä asiaa. Pikemminkin ne ilmentävät sekä tekijän senhetkisiä sisäisiä liikkeitä että ympäröivän todellisuuden ja yhteiskunnan tilaa. Elettiin koronasulkujen jälkeistä aikaa ja pohdin paljon lasten eriarvoisuutta ja erilaisia perhetilanteita. Uutiset kertoivat kotiväkivallan kasvusta. Samaan aikaan ymmärrykseni omasta traumataustastani laajeni ja traumatietoisuuteni kasvoi. Esittelin melko pian ensimmäisen tekstiversioni Seljalle, jonka kanssa olimme jo tehneet kolme kirjaa yhdessä ja jonka näkemys sekä aiheesta että tekstistä ylipäänsä oli minulle tärkeä.
Selja:
Vaikuttivatko todelliset tapahtumat kirjan teemoihin?
Katri:
Kynnys on se, missä kaikki muuttuu.
Kun avaan oven, valo on toinen.
Kaikki on toisin.
On hiljaista.
Selja:
Miten päähenkilö syntyi? Oliko hahmon persoonallisuuden löytäminen helppoa?
Selja:
Sain Katrilta luettavakseni tekstin, joka naulitsi minut heti alkusanoihinsa. Teksti kosketti syvästi ja tuntui ehdottoman tärkeältä tehdä siitä kirja. Tuntui luontevalta tehdä kyseinen työ yhdessä, sillä taustalla oli keskusteluja ja jaettua ymmärrystä aiheesta.
Kirjan teemana on laajasti ajatellen kotiväkivalta/vaikea kotitilanne. Nämä ovat monitahoisia teemoja ja väkivallan muotoja on hyvin monia. Traumoja kantavat sisällään yhtä lailla lapset kuin aikuiset. Ymmärrykseni mukaan aikuisena on mahdollista käsitellä ko. teemoja sekä terapian että taiteen avulla. Kirjoitan aina jollain tavalla läheltä itseäni, mikä ei tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat toisteisia todellisille tapahtumille. Pikemminkin tunnelmat kantavat omaa todellisuuttani ja pyrin löytämään jokaiselle teokselle sopivan äänen ja kielirekisterin. Tietysti kyseessä on aina myös eläytyminen lapseen, päähenkilöön.
Ensimmäisen aukeaman kirjoitin suoraan omasta kokemuksestani sekä Seljan kertomasta kokemuksesta liittyen valon muutokseen:
Työskentelen sekä kuvataiteilijana että kuvittajana ja minulla on vuosikymmenten kokemus lasten ja nuorten kuvataideopettajana toimimisesta. Näen ja kohtaan työssäni erilaisia lapsia. Myös riittävän hyvä lapsuus saattaa sisältää jaksoja tai vaiheita, jolloin kotiolot voivat olla haastavat. Viimeaikaiset hallituksen leikkaukset ovat koskettaneet erityisesti pienituloisia, heitä, joille arjessa selviäminen on muutenkin vaikeaa. Tämä ja muut työelämän ja ajan haasteet kaventavat vanhempien jaksamista entisestään. Perheiden ongelmat näkyvät lapsissa. Kirja on monessa mielessä ajankohtainen ja tärkeä, sillä se tekee vaikeassa kotitilanteessa elävän lapsen todellisuuden ja kokemuksen näkyväksi. Peilaus voi olla käänteentekevää lapselle, joka yleensä yrittää peitellä asiaa ja häpeää tilannetta.
Ollessani itse lapsi näin jostain selittämättömästä syystä heti ovella, että valot paloivat toisin silloin kun kodin tunnelma oli ahdistava. Sävy oli painostava raskas oranssi. Varmasti tämänkaltaisen kirjan tekeminen edellyttää paitsi hyvää empatia- ja samastumiskykyä, myös jonkinlaista elettyä kokemusta aiheesta.
Pohdin paljon hahmosuunnittelussa vaikeassa kotitilanteessa elävän lapsen olemusta. Monesti he oireilevat itsekin häiriökäyttäytyjinä ja mietin miten saisin näitä sävyjä tunnistettavasti esiin. Voi myös olla, että lapsi kivettyy ja jähmettyy sisäisesti, hän jäykistyy, on kömpelö. Samalla päähenkilön tulisi olla samastuttava ja sympatiaa herättävä. Päädyin hahmossa tietoisesti aika sukupuolineutraaliin tyyppiin, jotta samastumispintaa jää lukijoille mahdollisimman paljon. Loppua kohden lapsen olemus muuttuu avoimemmaksi ja eloisammaksi.
Katri:
Tietoisen työskentelyn rinnalla tahdon kirjoittajana säilyttää jonkin salaisuuden, joka liittyy luovan työn luonteeseen: kaikkeen ei syntyprosessissa tarvitse olla vastausta. Päähenkilö ja minä-kertoja on yksinäinen lapsi. Monet kokemukset ovat jaettavissa ja niihin saa kosketuksen eläytymisen ja myötätunnon kautta. Luin itse työstämisvaiheen aikana mm. Gro Dahlen ja Svein Nyhusin Den Arge -kuvakirjan (2009) ja se vahvisti käsitystäni kuvakirjataiteen kyvystä koskettaa myös aikuista, joka kantaa sisällään lapsen kokemuksia. Tahdon painottaa kuvakirjaa taidemuotona, joka on hyvin laaja-alainen käytöltään. Tekstin päähenkilö, lapsi, kertoo oman totuutensa ja vahvistuu. Kirjassa on muutos, sillä liike ja muutoksen mahdollisuus ovat olennaisia kun käsitellään vaikeita asioita. Päähenkilön persoonallisuus muuttuu eloisammaksi omien sanojen ja tuen löytymisen myötä – persoonallisuus on kehittyvä ja kasvava, ei jäykkä tai pysyvä rakenne. Tämä vaatii ilmaisuun herkkyyttä ja sävyjä.
Mikä oli suurin haaste kirjan tekemisessä?
Selja:
Koin että kirjan aihetta tulisi käsitellä rehellisesti, kuitenkin toivoa antaen. Välillä pohdin onko joku kuva liian rankka. Olin tutustunut Gro Dahlen ja Sven Nyhusin Den Arge -kuvakirjaan, jonka kuvaus riitaisasta kodista on pakahduttava ja toimiva juuri totuudenmukaisuudessaan. Asiantuntijatahon tuki ja palaute oli tässä merkittävä, niin myös lukemattomat käydyt keskustelut niin tekstin kuin kuvien tiimoilta tekijöiden kesken.
Katri:
Kiven ja veden kirjassa oli lisäksi omat erityishaasteensa, sillä aihe vaati todella perustellun käsittelytavan. Mietin miten yhdistää taiteellinen taso ja se, että kirja varmasti avautuu lapsilukijalle. Sain keskustelua, kannustusta ja tukea varsin varhaisessa vaiheessa Pelastakaa lapset ry:n asiantuntijalta. Jokainen lause on käyty huolella läpi, ja arvokas palaute auttoi pohtimaan ja muokkaamaan tekstin sävyjä. Myöhemmässä vaiheessa keskustelua käytiin THL:n Barnahus-hankkeen asiantuntijoiden kanssa, joilta saimme kirjaan myös ajantasaiset ohjeet ja yhteystiedot. Kävin keskustelua myös varhaiskasvatuspuolen kanssa siinä vaiheessa kun meillä oli jo taitto olemassa. Tuki työllemme oli ehdoton.
Onko kirjassa jokin aukeama tai sivu, joka on teille erityisen tärkeä?
Katri:
Minulle on usein suurin haaste löytää ja saada tuki aiheille, jotka ovat marginaalisia. Siksi kuvittajan ymmärrys ja dialogi kuvittajan kanssa on olennaista. Tiesin myös, että ammattitahot kaipaavat kyseisenlaista kirjaa koska esim. korona-aikojen vaikutukset näkyvät lapsissa ja nuorissa viiveellä. Kustantajat tahtovat monesti jotakin helposti markkinoitavaa ja myyvää. Minusta marginaali on sekä äärimmäisen merkityksellistä että kiinnostavaa. On ajateltava kaikkia lapsia, ei jotakin homogeenista ’lasta’.
Olen hyvin ylpeä, että tämä kirja on olemassa. Olen kiitollinen Barnahus-hankkeelle, joka mm. hyväksyi kirjan loppupuolella olevan turvataitotehtävän. Se on minulle tärkeää. Arvostan kuvittajan työtä ja Seljan kuvitustaidetta etenkin hyvin vahvoilla aukeamilla, joiden syntyprosessin ja kollaasitekniikan tunnen. Esimerkiksi irti leikatut huonekalut ja esineet olivat minusta hieno ratkaisu. Aikuiset ovat usein niitä, jotka pelkäävät, että tietynlainen ilmaisu on liian rankkaa.
Selja:
Mikä inspiroi teitä arjessa?
Katri:
Alun painostavien kuvien ja tunnelmien jälkeen aukeama, jossa tuttu aikuinen kysyy lapselta mitä kuuluu. Lapsen kasvot aukeavat ensimmäistä kertaa katsojaan päin kääntyneinä kun hän tulee nähdyksi ja kuulluksi.
Minua inspiroivat kohtaaminen, jakaminen ja läsnäolo. On inspiroivaa pyrkiä kohtaamaan moninaisuutta – sekä omassa itsessä että ympäröivässä todellisuudessa. Tämä aika on hyvin haastavaa ja hyvän puolesta on taisteltava. Pidän yksinkertaisuudesta ja ei-tietämisestä, joka mahdollistaa pohtivan ja kuuntelevan dialogin. Lapset ja nuoret ovat inspiroivia, koska heissä elää rakkaus elämään ja muutoksen mahdollisuus. Tärkeää on, että työssä on mahdollista tuntea merkitystä. Välillä eri töiden keskeltä on vetäydyttävä ihmismaailmasta luontoon ja tavoitettava rauha ja hiljaisuus.
Selja:
Mikä olisi unelmaprojektinne?
Selja:
Taiteen tekijänä parhaita hetkiä ovat hetket, jolloin on rauhaa ja tilaa, niin henkistä kuin fyysistäkin, ympärillä. Arjen realiteetteihin kuuluu monen erilaisen palkkatyön tekeminen samanaikaisesti. Aikaa itselle tärkeimmälle, luovalle taiteelliselle työlle, jää vähän. Hyvin nukutun yön jälkeinen energinen olo, aamukahvi ja aurinko, tyhjä päivä kalenterissa ja mahdollisuus keskittyä työhuoneella oleelliseen on parasta. Tietenkin myös kohtaamiset ja jakamisen hetket muiden kanssa kasvotusten tai taiteen kautta inspiroivat.
Unelmani olisi voida tehdä merkityksellistä taiteellista työtä rauhassa ja siihen keskittyen. Tämä unelma palautuu tietenkin taiteen riittämättömään rahoitukseen, jota nykyhallitus edelleen leikkaa. Olen kiinnostunut kuvittajana kuvakirjasta taidemuotona: olisi kiinnostavaa tehdä ja lukea enemmän kuvakirjoja myös aikuisille. Suuri unelma olisi muuttaa taiteella maailma paremmaksi paikaksi, lisätä ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta. Ehkä unelmaa voi tavoitella pieni murunen kerrallaan, tämänkin kirjan kautta.
Katri:
Nykyisten leikkausten ja maailmantilanteen aikana henkilökohtainen unelmani on mahdollisuus keskittyä taiteelliseen työskentelyyn, muun työn ohella. Se ei ole itsestäänselvyys. Taiteilijat tekevät mitä voivat – teemme työtä ja taistelemme elantomme puolesta. Samaan aikaan taidetta tahdotaan ja sitä tarvitaan. Myös kuvakirjataide on vihdoin nähtävä taidemuotona, joka ansaitsee sille kuuluvan paikan yhteiskunnallisessa keskustelussa. Unelmani on tavalla tai toisella luoda jotain uutta ja pysyä liikkeessä, tuntea merkitystä ja yhteisöllisyyttä. Unelmani on yhtä aikaa henkilökohtainen ja yhteydessä maailmaan. On unelmoitava siitä, että oma työ, oma pieni puro, voi antaa jotain ja kantaa merkitystä, joka ei ole poissulkevaa vaan yhdistävää.
Kuva: Maikki Kantola