Piritta Maavuori haastatteli kuvittaja ja kirjailija Marika Maijalaa.
© Etana Editions, 2019
Joskus ensimmäinen luonnos voi olla valmis teos
Piritta Maavuori: Kirjoittamasi ja kuvittamasi Ruusun matka (Etana Editions, 2019) on debyyttisi kirjailijana ja sai joka toinen vuosi jaettavan Rudolf Koivu-palkinnon 2019 parhaasta kotimaisesta kuvituksesta. Niin kuin esimerkiksi Tove Jansson, Maija Karma, Björn Landström ja Anne Vasko aiemmin – ja nyt sinä! Sinulle myönnettiin tämä maamme suurin kuvitustaiteen palkinto jo toista kertaa, lämpimät onnittelut!
Marika Maijala: Olen palkinnosta todella onnellinen, otettu ja yllättynyt, en ollut osannut sitä odottaa. Ruusun matka oli kovassa seurassa, ehdokaslistalla on todella kauniita ja uudenlaisia teoksia. Edellisestä palkinnostani on kymmenen vuotta, ja se tekee aika mietteliääksi, tässä on nyt jonkinlainen etappi kyseessä.
PM: Miten Ruusun matka syntyi? Milloin tiesit haluavasi kirjoittaa ja kuvittaa tarinan itse?
MM: Kaikki alkoi piirroksesta, jonka tein luonnoskirjaan kaksi vuotta sitten. Annoin itselleni tehtäväksi piirtää joka päivä. Mitään aihetta ei ollut, mutta istuin joka ilta pöydän ääreen piirtämään. Luonnoskirja oli suurin, mitä minulla oli koskaan ollut, yaiemmin olin piirtänyt yleensä aika pieniä kuvia. Jonain iltana sitten piirsin kuvan, jossa koirat laukkaavat radalla huutavan yleisön edessä. Kuvassa ja tyylissä oli jotain kiinnostavaa, joten aloin tutkia sitä. Kirjan aihioksi sitä en osannut ehkä edes ajatella, ennen kuin uskalsin näyttää luonnoskirjaa Etana Editionsin Jenni Erkintalolle ja Réka Királylle. He innostuivat kuvasta, ja muistakin samanhenkisistä kuvista, ja ehdottivat, että tekisin niistä kirjan. Oli todella tärkeää saada vahvistus visiolle, jonka olin pitänyt vain itselläni aika pitkään.
Tekstin kirjoittaminen oli ja ei ollut vaikeaa… Kirjan lopullinen teksti on aika lähellä ensimmäistä versiota, jonka tein siitä: se on hyvin eleetön. Yritin kyllä värittää ja paisuttaa sitä, mutta niin minun kuin kustannustoimittaja Kirsikka Myllyrinteenkin mielestä yritykset olivat aika väkinäisiä, kaikki oleellinen tuli ulos ensimmäisessä versiossa – aivan kuten kirjan kuvituksissakin, niistä onnistuneimmat ovat syntyneet yhdellä istumalla, todella nopeasti. Luulen, että tuo on minulle hyvin luontainen tapa työskennellä, ja haluan pitää siitä kiinni.
Ylipäänsä minulle oli hyvin merkityksellistä kirjoittaa ja kertoa tarina itse. Se on ollut pitkään suuri, salainen haaveeni, ehkä jopa suurempi kuin kirjan kuvittaminen on koskaan ollut.
PM: Miten kirjan kuvitustyyli ja formaatti muotoutuivat sellaisiksi kuin ne nyt ovat?
MM: Ehkä onnistuin Ruusun matkassa siinä, mihin olen kaikki nämä vuodet kuvittajana pyrkinyt – että kuva syntyisi ensimmäisellä viivalla, että luonnos jo itsessään olisi valmis teos. Olin todella alkanut vierastaa tapaa luonnostella kuvat ensin ja sitten tehdä viimeistelty, “valmis” työ. Oli turhauttavaa, kun luonnokset aina tuntuivat raikkaammilta ja elävämmiltä kuin valmiit kuvat. Mikä valtava oivallus, kun tajusin, että kuvan todellakin voisi jättää siihen luonnosvaiheeseen. Ja mikä onni, kun Etana Editionsin Jenni Erkintalo ja Réka Király olivat tismalleen samaa mieltä!
Kirjan formaatti on todella Etana Editionsin Jennin ja Rékan vision ansiota – alkuperäiset työt ovat kookkaita, ja olinkin innoissani, kun he ehdottivat, että myös valmis kirja voisi olla suurikokoinen. Pienemmässä koossa kuvat olisivat menettäneet voimaansa huomattavasti. Kirjan graafisesta suunnittelusta vastasi Jenni, ja hän tekikin valtavan työn kuvien värien säädöstä kannen suunnitteluun. Kansi on graafinen taideteos viimeisteltyine typografioineen ja preeglauksineen.
Ruusun matka muistuttaa henkilökohtaisesta vapaudesta
PM: Ruusun tarina ja kuvat ovat valtavan kauniita ja vapauttavia, ja kirja sopii kaikenikäisille. Miten työskentelit ja mistä ammensit aiheen tarinaasi?
MM: Oikeastaan minulla oli piirrettynä suuri osa kuvista ennen kuin tarinaa oli lyöty lukkoon… Yritin vain piirtää sen mitä sisälläni liikkui, ymmärtää mikä tarina sieltä oli tulossa. Tämäkin on ehkä minulle luontainen tapa työskennellä, jonka olen löytänyt aivan viime vuosina. Ehkä tämä tarina liittyy henkilökohtaisempaan kehitykseen omassa elämässäni, olen koulukiusattu “kiltti tyttö”, joka on aina antanut suuremman painoarvon muille ja laiminlyönyt omia tunteitaan ja toiveitaan. Luulen, että selviämistarinani tarvitsi tulla jotenkin ilmaistuksi ja näkyväksi.
Kiusaaminen on aihe, joka minua koskettaa todella paljon, ja joka on tuskallisen ajankohtaista arkipäivää edelleen monille ihmisille, lapsille ja aikuisille, ja ehkä myös heitä kaikkia ajatellen tein kirjan. Mutta halusin ulottaa tarinani koskemaan myös eläimiä. Minä näen, että elämme täällä olentoina rinta rinnan, joskin eläimet niin monella tapaa alistettuina, ja itsekin osallistun tuohon alistamiseen.
Olin jo tehnyt kirjaa aika pitkälle, kun tajusin, että Ruusun hahmo ja tarina sopivat myös ystäväni Elisa Aaltolan rescue-koiran Rosien tarinaan. Kirjan lopussa esiintyvät ystävälliset koirat Siiri ja Iida ovat niin ikään Elisan laumassa tapaamiani koiria.
Useimmiten kun teen kuvia ja kirjoitan tekstejä, taustalla tai laukaisijana on jokin omassa elämässäni kohtaamani oikea tilanne. Se voi saada kuvitteellisen muodon, mutta koen että ilmaisuun tulee voimaa, jos se kumpuaa todellisesta tunteesta. En kuitenkaan liikaa halua avata tai selittää tarinaa, sillä minusta on tärkeää, että monenlaiset lukijat voisivat tunnistaa siitä jotakin omakseen.
PM: Miten lapsuutesi ja kotisutusi on vaikuttanut teoksiisi ja työskentelyysi?
MM: Suhteeni kotiseutuuni on hieman ristiriitainen – yläkouluaika ja sitä seuranneet vuodet tuovat mieleen ahdistusta kiusaamisen takia. Toisaalta koti oli tärkeä turvapaikka, jossa sain lukea, kuvitella ja kuljeskella rauhassa ympäri metsiä ja peltoja. Alakouluaika kyläkoulussa oli myös hauska, meitä oli lapsiporukka, joka harrasti pesäpalloa, näytelmien tekoa ja parhaan ystäväni kanssa teimme myös omaa lehteä. Minulla oli myös monta tärkeää opettajaa, jotka kannustivat kirjoittamaan ja piirtämään.
Vanhempani tekivät aina paljon töitä, maanviljelijöitä kun olivat, ja isälläni oli pitkään myös rinnakkainen työ maatalousoppilaitoksen opettajana. Aamulla hän hoiti eläimet, meni sitten kouluun tekemään työpäivän ja palasi iltalypsylle. Lomia ei juuri pidetty. Mutta näin, että vanhemmilleni oli tärkeää olla itsenäisiä, vaikka se vaati aika paljon, ja heiltä ehkä olen itsekin oppinut itsenäisen yrittäjän mallin.
PM: Mitä haluaisit sanoa piirtäville lapsille?
MM: Minulla ei ole omia lapsia, mutta olen piirtänyt paljon kummilasteni ja veljeni lasten kanssa. Olen myös pitänyt muutaman työpajan, jossa on piirretty lasten kanssa. Se on aina yhtä hieno kokemus! Heille ei erityisesti tarvitse sanoa, miten tai mitä piirtää, lasten heittäytyminen on niin välitöntä, ja sitä olen päinvastoin itse yrittänyt oppia heiltäkin.
Kuvakirja on oma taiteenlajinsa
PM: Millainen on onnistunut lastenkirjakuvitus?
MM Itselleni se ei ole lainkaan tyylistä kiinni, voin rakastua minimalistiseen tai runsaaseen tai kökköön tai taidokkaaseen kuvitukseen. Itse pidän eniten käsintehdystä viivasta, jotenkin siinä on tunnetta ja herkkyyttä, joka ei minusta digitaalisesta viivasta samalla tavalla välity. Tärkeintä on kai se, miten kuvitus toimii yhdessä tekstin kanssa – miten tarina niillä kerrotaan, ja mitä se lukijassa herättää. Tykkään myös huumorista kuvituksessa ja toivoisin, että myös omista kuvituksistani välittyisi ainakin hyvin pienieleinen huumori.
PM: Mitä ajattelet kuvitetun kirjallisuuden merkityksestä kirjallisuudessa ja taiteessa?
MM: Ajattelen, että kuvakirjat ovat parhaimmillaan taidetta, ja aivan oma taiteenlajinsa, eivät erikseen kirjallisuutta tai kuvataidetta. Välillä turhauttaa, kun puhutaan hyvin vähätellen “lastenkirjoista” – ikään kuin se, että lapset lukevat kirjoja, tekisi niistä jotenkin vähempiarvoisia. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin.
PM: Miten löysit Etana Editions -kustantamon esikoisteoksesi kustantajaksi?
MM: Tutustuimme Jenni Erkintalon ja Réka Királyn kanssa, kun jaoimme saman työhuoneen Helsingin Punavuoressa muutama vuosi sitten. Jenni ja Réka olivat pitkään haaveilleet oman lastenkirjakustantamon perustamisesta, ja itse asiassa Etana perustettiin, kun olimme vielä kaikki samalla työhuoneella. Yhteisö kuitenkin jakautui, kun Etana Editions muutti omiin tiloihinsa ja me muut toiselle työhuoneelle Vallilaan. Ystävyys ja yhteistyö jatkui sitten kirjojen tekemisen merkeissä. Punavuoren työhuoneella Jenni ja Réka myös näkivät ensimmäiset luonnokseni minun ja Juha Virran Filippa-kirjoihin, ja Piano karkaa -kirjasta tuli Etanan ihan ensimmäisiä julkaisuja. Hehän minun kirjani löysivät minun luonnoskirjoistani, ennen kuin itse olin sitä ymmärtänyt! Etana Editions kiinnittää todella paljon huomiota kirjan graafiseen suunnitteluun ja ulkoasuun, jolloin kirjoista todella tulee kuvitustaiteen teoksia, ja se on minulle tärkeää.
PM: Minkälainen on onnen hetki kuvittajan työssä?
MM: Ehkä onnellisimmat hetket ovat niitä, kun on pitkään pähkäillyt jonkin asian parissa – vaikka tekniikkaan liittyvän kysymyksen, tai vain paperiin tai oikeaan välineeseen liittyvän kysymyksen parissa, ja sitten yhtäkkiä palaset loksahtavat paikoilleen ja tajuaa, miten asiassa pitää edetä. Tai silloin, kun melkein vahingossa tulee piirtäneeksi täydellisen kuvan, eikä edes tajua miten se tapahtui.
Halu välittää lukijoille iloa, kauneutta ja tunteita
PM: Minkälainen on tyypillinen prosessisi luovan kuvitustyön äärellä?
MM: Tyypillinen prosessi on, että melko pitkään pelkään ja välttelen työn aloittamista, keksin sijaistoimintoja, ja sitten kun lopulta istun työn ääreen, tuo pelko häviää ja alan nauttia työstä. Parhaimmillaan piirtäminen on nopeaa ja jouhevaa, varsinkin siinä vaiheessa, kun mitään ei tarvitse vielä esimerkiksi toimittaa painoon. Kirjan viimeistelyvaiheessa pelko ja ahdistus palaavat, ja viimeiset päivät voivat olla hyvin tuskallisia. Kun kirja on painossa, vapautunut tunnelma on valtava ja siinä nosteessa tulee taas piirrettyä hyviä ja vapautuneita kuvia. Näin siis yleensä kirjaa tehdessä – vapaa piirtäminen taas on omanlaisensa, kivuttomampi prosessi.
PM: Mikä on motivaatiosi kirjailijana?
MM: Sitä on vaikea selittää. On vain jokin sisäinen pakko piirtää ja nyttemmin myös kirjoittaa. Tekisin niin, vaikka kukaan ei julkaisisi ja lukisikaan näitä kirjoja. Piirtäminen tuottaa minulle paljon iloa. En myöskään ajattele, että kirjoitan nimenomaan lastenkirjoja, kirjoitan ja piirrän tarinoita ihmisille. Toivon, että kaikenikäiset löytäisivät niistä jotain.
PM: Mikä on motivaatiosi kirjojen kuvittajana?
MM: Kuvitustyö tulee useammin tilaustyönä, siinä ei aina ole puhtaasti kiinni pelkästä ilmaisusta.
Minun on koettava työ mielekkääksi, jotta onnistuisin siinä, pelkkä raha ei riitä motivaatioksi. Ja kirjojen kuvittamisesta saatava rahakin tietysti on aika pieni, joten syyt kuvittamiseen ovat muut. Osaan jo valita aiheet ja tekstit, jotka inspiroivat minua ja tuntuvat tärkeiltä, ja jos siltä ei tunnu, voin kieltäytyä. Esimerkiksi Essi Kummun Häätanssit-kirja, joka ilmestyi viime keväänä, tuntui sellaiselta tärkeältä kirjalta.
PM: Mitä kuvakirjat voivat parhaimmillaan tuoda maailmaan?
MM: Minusta maailmassa ei voi ikinä olla liikaa iloa. Tai kauneutta. Tai tunteita – itse ainakin olen saanut valtavasti apua kirjallisuudesta ja elokuvista omien tunteideni ja elämäni asioiden käsittelyyn. Jos kuvakirjat inspiroivat jonkun tarttumaan toimeen, ehkä itse tekemään kuvia tai jotain muuta, mikä tuottaa maailmaan hyviä asioita tai jopa muuttaa maailmaa, ne ovat minusta täyttäneet tehtävänsä.
PM: Mitä luovuus, rohkeus ja yhdessä tekeminen merkitsevät sinulle?
MM: Ehkä suurin ero kymmenen vuoden takaisen minun ja nykyisen minun välillä on juuri tässä. Olen oppinut tekemään yhdessä, paljon juuri Jennin ja Rékan ansiosta. Esimerkiksi Ruusun matka on juuri siksi onnistunut teos, että olemme tehneet sen yhdessä, kaikki osa-alueet ovat tärkeitä. Olen aina ollut vähän yksinäinen susi, ja tulen olemaan, mutta olen opetellut pyytämään apua, kysymään neuvoa ja jakamaan hieman enemmän. Myös ottamaan vastaan hyvää kritiikkiä, välillä olen itse asiassa todella kaivannut sitä. Liekö se rohkeutta? Yhdessä tekeminen on myös parhaimmillaan todella hauskaa – esimerkiksi palaverit Juha Virran tai Jennin ja Rékan kanssa usein päättyvät hysteeriseen hekotteluun, mikä on ihanaa.
PM: Minkälaisia kirjoja lapset sinusta tarvitsevat?
MM: Usein itse valitsen kyllä mielelläni kuvakirjan. Taisin juuri antaa eräälle kummilapselleni espanjankielisen kirjan vain sen hienojen kuvien takia. Lapset tarvitsevat mahdollisimman erilaisia kirjoja – kirjoja, joiden tekijät ovat eri-ikäisiä ja tulevat erilaisista sosiaalisista ja kulttuurisista taustoista, kirjoja, joissa on erilaisia kertojanääniä ja päähenkilöitä, ja kirjoja, jotka jättävät tilaa heidän omille kysymyksilleen ja ajatuksilleen. Vierastan ajatusta, että lastenkirjoissa tulisi olla jokin opetus – mutta on hyvä, jos ne herättävät kysymyksiä ja voivat toimia lähtökohtana keskustelulle.
PM: Mitä haluat kertoa arjestasi?
MM: Minulla on työhuone Harakan saaren taiteilijatalossa. Paikka on henkireikäni, ja siellä piirsin myös Ruusun matkankuvat. Muutama vuosi sitten aloin harjoitella purjehdusta, vaikka olen täysin maakrapu, ja ennen lähinnä pelkäsin vettä ja tulin merisairaaksi veneissä ja laivoissa ja missä tahansa liikkuvissa ajoneuvoissa. Siinä mielessä tuntuu lähinnä absurdilta, että purjehdin tänä kesänä ystäväni gastina Kotkasta Helsinkiin.