Miten Lyhtyjen maa syntyi/syttyi

Miten Lyhtyjen maa syntyi/syttyi

Katri Tapola (KT) – Karoliina Pertamo (KP)

KP: Katri kirjoitti pienen tekstin Facebookiin. Se oli kuin tarinan alku. En muista kumpi oli ensin, teksti vai se, että aloimme jostain syystä lähetellä toisillemme kuvia lyhdyistä kotonamme.

 KT: Lokakuussa vuonna 2017 kirjoitin näin:

Avasin oven, sen takana oli lokakuu. Astuin ovesta toiselle puolelle ja näkemäni loisto häikäisi minut. Kaikkialla hehkui kulta. Oli luvattu sadetta, paistoi. Vesihelmi kimalsi. Vanhat ihmiset olivat hyvin hitaita. He näkivät kimalluksen. Minä seisoin siinä, vasta saapuneena, ja näin heidät. Ja kun pimeys laskeutui, kaikki ne tähdet syttyivät, ja kaikki ne etanat aloittivat vaelluksensa lyhdyt päänsä päällä. Lyhdyt eivät sammuneet koko yönä. Näyttää aina kauniilta kun maa on täynnä etanoiden valoa. En ole ajatellut palata takaisin. Etanoiden polku houkuttaa enemmän, maatuminen, marraskuun pimeä ikkuna. Mustassa häivähdys sinistä. Se on ihmeellinen sininen, silmäni uppoavat siihen. Minä menen nyt, kahlaan tässä, kerään matkaa varten taivaasta tippuvat lantit.

Jos muistan oikein, lähetin pikku tekstini Karoliinalle sähköpostitse tai messengerviestillä, joita meillä on ollut tapana aina silloin tällöin lähetellä kun teemme tai ideoimme jotain yhdessä. Lyhtykirja-työnimellä kulkenut teksti taisi omalla kohdallani saada alkunsa tämäntyyppisistä näyistä: lyhdyt pään päällä vaeltavista etanoista, pimeästä maasta, astumisesta sisään pimeyteen, jossa on kaikki valo ja loisto.

KP: Vähitellen etsin lyhtyjen muotoisia kukkia ja siemenkotia puutarhasta ja lähetin kuvia myös niistä.

Katri kysyi mitkä kukat puutarhassa kukkivat vielä vaikka metsässä lehdet putoilevat. Keijunmekko, syyshohdekukka, kelloköynnös…

KT: Karoliina ja minä ilmeisesti lumouduimme hiukan saman suuntaisesti syksyn loisteesta, en oikein keksi muuta selitystä sille miksi meillä nyt vihdoin on valmis Lyhtyjen maa -kirja käsissämme. Kolmen syksyn verran me viestimme toisillemme. Karoliina lähetti valokuvia ihanasta puutarhastaan. Minä sytyttelin lyhtyjä siellä täällä ja lähetin kuvia niistä. Näistä viesteistä sai alkunsa ajatus tehdä pienten lasten kuvakirja. Onkohan ’ajatus’ oikea sana? Ehkä meillä pikemminkin oli jaettavissa oleva näky, näkemys, päämäärä… Pimeähän on hyvä ja pehmeä. Ja vain pimeässä valo loistaa ja hehkuu säilyttäen samalla salaperäisyyden. Siinä on syksyn kauneus. Katselin tätä kauneutta ja kirjoitin samalla muun kirjoittamisen ja työn ohessa lyhyttä runollista tekstiäni, jota jossain vaiheessa uskalsin häveten näyttää Karoliinalle. Häpeä liittyy tähän työhön, aina. Kuvittajan hyväksyntä merkitsee kirjoittajalle paljon. Karoliinan kanssa olimme aiemmin tehneet viisi kirjaa yhdessä joten meillä on luottamussuhde. Kirjoittajana en puutu kuvittajan työhön, vaan kunnioitan kuvittajan ammattitaitoa ja näkemystä.

KP: Lehtien putoillessa ja polkujen täyttyessä lehtien kullasta, ajatus kirjasta heräsi henkiin useampana syksynä peräkkäin. Kirjassa tekstiä on vähän. Siinä ei kerrota kaikista hahmoista tai ympäristöistä, joita olen piirtänyt. Itseasiassa näin myöhemmin katsottuna teksti antaa hyvin vähän vihjeitä siitä mitä kuvissa tulisi olla. Kuitenkin piirtäessäni koin aivan täysin sen kertovan minulle kaiken tarvitsemani. Ehkä kuvan syntyyn tarvitaan vai pieni vihje tunnelmasta.

KT: Olen kirjoittanut 31 kirjaa lapsille ja aikuisille. Ehkä suurin oppi viime vuosina on ollut ymmärrys siitä miten luottaa lyhyeen muotoon ja tilan antamiseen. Tämä on erityisen tärkeää tietyissä kuvakirjoissa ja kuvittajayhteistyössä. En tahdo kirjoittaa asioita tukkoon. Hienovaraisuus on usein hyväksi. Arvostan lasten kuvakirjaa taidemuotona. Se sopii kaikenikäisille. Ajattelin Lyhtykirjan esittelyksi, että se on suunnattu poeettisille vauvoille ja mummoille. Tunsin itseni välillä lähinnä (innokkaaksi) hulluksi kun tein käsityötäni yhden liuskan mittaisen tekstini kanssa, jossa Karoliina näki mahdollisuudet, mutta josta kustantajat eivät kiinnostuneet (vaikea markkinoida, kenelle suunnattu jne). Tahdoin löytää oikean tason kielen kanssa. Tahdoin, että teksti on runollinen, sortumatta söpöilyyn. Kokeilin erilaisia tyylejä, suorempaa, runollisempaa, kaikenlaista, ja siihen todellakin meni aikaa. Lopulta olin kutakuinkin tyytyväinen, vaikka lopun kanssa teki kyllä pitkään tiukkaa. Myös Karoliinan mielipiteet olivat tärkeitä – kuvittajahan on tekstin todellinen tuntija. On kauhea ajatus, että olisi lässyttävä lastenkirjailija. Kieli  piti kuitenkin saada lyhyessä tekstissä kaikessa rikkaudessaan ja ilmaisuvoimassaan esiin. Kieltä on rytmi, alkusoinnut, yllättävät sanavalinnat… myös aukot, rivinvälit, tilan antaminen, se mitä ei sanota.

KP: Ihmeellisesti koin myös tarinan jatkuvuuden kirjan läpi jotenkin merkityksellisempänä kuin sellaisissa, joissa tarinaa on enemmän. Ehkä koin kuljettavani sitä sanatonta osuutta tarinasta erityisen voimakkaasti kuvien avulla eteenpäin.

KT: Kirjoittaja valitsee kielirekisterin, joka sopii kuhunkin kirjaan. Valinta ei välttämättä ole tietoinen, vaan määräytyy ainakin itselläni myös aiheen mukaan omalakisesti ja niin jokaisella teoksella on oma äänensä. Kielen kauneus merkitsee minulle paljon. Lapset ovat viisaita, myös kielellisesti, enkä tahdo koskaan syyllistyä selittelyyn lapsille kirjoittaessani. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa vaikeaselkoisuutta.

KP: Kuvanteko alkaa minulla usein väristä ja tunnelmasta. Voi olla että maalailen värejä, ennen kuin mietin tarkemmin mitä esittäviä elementtejä kuvaan tulee. En luonnostele vaan kasvatan kuvaa pikkuhiljaa valmiimmaksi sen kaikilla osa-alueilla. Teen maali- ja piirrosjälkiä ja piirrettyjä elementtejä paperille. Yhdistelen niitä koneella ja teen loput piirtopöydän kynällä. Kuvien hahmot nousevat myös tunnelmasta, siitä minkälaisia otuksia juuri tämän tarinan maisemissa voi asua ja kulkea.

KT: Arvelen, että omin tyylini on vuosien varrella kiteytynyt ja muuttunut muodoltaan lyhyemmäksi. Joudun kuitenkin työssäni kamppailemaan kysymykseni kanssa: olenko ’oikea’ kirjailija kun kirjoitan lyhyen kuvakirjatekstin? Tietenkin olen, mutta mistä tuo ajatus on päähäni tullut? Kertooko se yleisestä kulttuurisesta arvostuksesta ja kirjallisuuden arvottamisesta suurempaan/pienempään, oikeaan/vähäpätöisempään? Siitäkin huolimatta, että lapsille kirjoittaessani tunnen olevani asian ytimessä, usein myös lähestyväni runoa. Lastenkirjailijan on myös oltava yhteistyökykyinen ja annettava kuvittajalle vapaus samalla kun hän näkee omalla tavallaan esimerkiksi sivunkäännön dramaturgian. Onneksi Etana Editions näki kirjan mahdollisuudet ja saimme Etanalta myönteisen kustannuspäätöksen kesällä 2019. Niin pitkä voi olla ’pienen’ kirjan tie. Olen iloinen jos kirjamme ilahduttaa ja rauhoittaa lapsia ja heille ääneen lukevia aikuisia, yhtä lailla kuin kaikkia muitakin, jotka kaipaavat kuvakirjoja. Juuri kuvakirjataiteen mahdollisuudet avautua suuntiinsa kiehtoo ja vie eteenpäin, sekä tietenkin usko lapsiin, joilla on kyky avoimuuteen ja mahdollisuus kasvaa kauneuteen.

 

 

 

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

 

 

 

           

 

 

           

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

           

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

Back to blog